Roosalla on kultainen luonne. Kaksikuisena karvakasana se lyllersi meille marraskuussa 2014. Se on ollut pennusta asti kaikkien pusuttelija. Takapuoli pystyssä ja häntä heiluen se kutsuu vieläkin kaikenkokoiset ihmiset leikkiin. Ennen Roosaa olin saanut elää Isovillakoirien, Alaskanmalamuutin, Unkarin kuvaszin ja Harmaa norjanhirvikoiran kanssa tiedostaen, että jokaisessa yksilössä oli jotain viisasta ja kiehtovaa. Roosan myötä käsitykseni koiran viisaudesta sai uusia ulottuvuuksia. Pentuna se käveli hihnassa enimmäkseen taaksepäin. En ollut aikaisemmin tavannut koiraa, joka mökötti kolme päivää silmät viirussa, kun vieras pentu oli käynyt kylässä ja jättänyt hajunsa isännän tossujen päälle. Roosa ei hae palloa pyydettäessä, mutta jalkapallossa se käyttää etujalkoja syöttelyyn ja pukkaa kuonollaan pallon pitkälle. Lauman kasvaessa vuosien saatossa, on Roosasta kehkeytynyt mahtava henkinen tasapainottaja. Liekö saanut perintönä jotain lempeältä harmaa norjanhirvikoira Miinalta, joka vielä vanhoilla päivillään otti akitapennun ohjaukseensa. Roosa on ollut mukanani päiväkodissa töissä ja toiminut terapiakoirana kuunnellen lasten salaisuuksia ja kannustanut heitä juoksemaan metsässä. Sillä on ollut oman Hatsu-pentunsa lisäksi neljä hoitopentua ja uskon, että Roosasta tarttui pentujen karvoihin hitusen kultahippusia.

Yama oli kuin pienoismalli valmiista koirasta, kun se saapui kotiin itsevarmuutta uhkuen kesällä 2015. Säkäkarvat pystyssä, kuono maata viistäen ja häntä kippuralla oli kaikki nurkat päivitetty hetkessä ja pentu väsähti. Mutta aina kun vaihdoin paikkaa, raahautui uninen pentu mukana jalkojeni viereen. Ja niin se on jatkunut näihin päiviin asti. Valmiista ulkokuorestaan huolimatta Yama oli pitkään hyvin pieni ja herkkä hokkaidon pentu. Kaksivuotiaana se ymmärsi olevansa uroshokkaido ja siitä alkoi monen kuukauden henkien taisto välillämme. Se kirjaimellisesti ravisti itsestään pois kaiken, minkä koki epäilyttävänä. Oivaltaessani miten puhutaan hokkaidon kieltä ja ennen kaikkea miten hengitetään hokkaidon kiihkeässä maailmassa, saimme rauhan yhteiseloomme. Yama on rauhallinen ja tasapainoinen kotioloissa. Se kykenee viileän ystävällisesti kohtaamaan vieraan ihmisen tai asian, kunhan sille antaa mahdollisuuden ottaa ensin itse yhteys kohteeseen. Ulkoisesta ärsykkeestä Yama kiihtyy hetkessä nollasta sataan. Metsällä ja talon vahtina siitä on huomattavaa etua. Kuitenkin näyttelyiden hälinässä on haastetta saavuttaa ilmapiiri, jossa koiran tyyneys ja itsevarmuus pääsee kehässä oikeuksiinsa. Syvään hengittäen olen oppinut Yamalta paljon. On se uljas näky!

Oka kasvoi Japanissa neljä kuukautta ennen kuin pääsi kotiin. Paperit, jotka todistivat pennun hyvän taustan, tulivat jo paljon aikaisemmin postitse. Kun vihdoin sain tulevan kantanarttuni syliini, oli yksi pitkäaikainen haaveeni kennelin perustamisesta lähellä toteutumista. Yama hyväksyi Okan mutkattomasti ja hokkaidot tulivat heti toimeen keskenään. Molemmat kuljettavat kahta lelua kerrallaan leikkiessään, ulvovat ilosta ja juttelevat keskenään naukuen. Ne painivat rajusti ja kovaäänisesti. Oka kertoo paljon tarinoita, kulkee kuono maassa ja räjähtää liikkeelle kun saa vainun. Miellyttämisen halua koira ei juurikaan ihmiselle osoita, mutta kuuliainen se on alusta asti ollut. Herkkä, epäluuloinen, sisukas narttupentu, jonka pikkupentuajasta on vain vähän tietoa, keräsi laumassa rohkeutta. Näyttelyt se on sietänyt, mutta ei nauti olostaan niissä. Vuoden yhteiselon jälkeen alkoi yhteyden saaminen koiraan edistyä ja samalla sen käsitteleminen oli rennompaa. Okan tullessa tiineeksi se muuttui. Oliko meille muuttanut jaloissa puskeva kissa? Vieraista se ei edelleenkään välittänyt, mutta kotiväki sai osakseen helliä pusuja eikä se enää kyllästynyt vatsan silittelyyn. Olin varautunut puheliaan koiran äänekkääseen synnytykseen, mutta Okan toiminta oli varmaa, rauhallista ja luonnollista. Pennut se hoiti hyvin ja osasi huomioida pentujen erilaisuuden. Isompi pentu sai osakseen vahvaa ojentamista, kun taas älyköltä vaikuttava pienempi pentu tarvitsi hellää ohjaamista. Pentujen kasvaessa otti Roosa-akita hoitotädin roolin rauhoittaen olemuksellaan tilanteita, kun nuori emä kiihtyi riehumaan pentujen kanssa. Luottamus ja yhteys välillämme on saanut syvyyttä hajutyöskentelyn kera, joka vaikuttaa olevan Okalle mieluista.

Ansa, Hokkatuulen ensimmäinen pentu, oli syntyessään vahvaniskainen paksu pullukka. Se otti varaslähdön roikkumalla jo nisässä, kun emä vasta asettui imettämään. Itsepäinen, emän huomiota vaativa pentu, joka vastusti murinalla kun joutui emän tassun alle säilöön, jotta pikkusiskokin saisi osuutensa äidinrakkaudesta. Ansa joutui ihmisen sylihoitoon hyvin varhaisessa vaiheessa. Ihminen myöskin hengitteli monasti hyvin syvään ja hartaasti, tuijottaen pentua otsaan. Silittelin Ansaa selästä pitkillä hitailla vedoilla sen kiemurrellessa ja ollessa eri mieltä tilanteen nautinnollisuudesta. Tiesin, että edessä on vaiherikas tie tämän alkukantaisen, vahvarakenteisen ja paksuhäntäisen punaisen hokkatytön kanssa. Ansa jäi minulle kotiin kasvamaan. Puolivuotiaana se juoksee täysillä metsässä kuten isänsä. Se näyttääkin isältään, mutta tunnistan myös emän puolelta hokkaidolle tyypillisiä piirteitä: sisukkuuden, valppauden ja itsenäisyyden.

Yasu, Yasuko, "Rauhallinen lapsi", Hokkatuulen toinen pentu, syntyi sirona ja silkkiturkkisena. Yasu luotti heti ihmiseen, antoi hyvin käsitellä ja osasi nukahtaa ihmisen syliin. Pikkupentuna sen toiminta, suhteessa siskoonsa, vaikutti älykkäältä. Se oppi aikaisin kävelemään ja laajensi maailmaansa nopeasti. Korvat nousivat pystyyn varhain ja päätä käännellen puolelta toiselle, se kuunteli pitkiä aikoja ihmisen puhetta ja yritti ymmärtää. Se on kova juttelemaan, kuten emänsä. Luonteeltaan Yasu on avoin ja utelias. Hokkaidon tapaan Yasu nauttii tilanteiden seuraamisesta ja korkealla olemisesta. Yasu asuu kodissa, jossa halutaan tuoda harvinaista hokkaidorotua tunnetuksi. Mahtavan luonteensa lisäksi on Yasulla kaunis luottavainen ilme, siinä on jotain taikaa!

Bojutsu on Hokkatuulen kolmas pentu. Se oli syntyessään ponteva pakkaus ja lisäsi painoaan tasaisesti koko imetysajan. Samaan tahtiin se kasvatti itsetuntoaan ollessaan pentueen ainokainen. Ensimmäinen hokkahuuto kuultiin kuukauden ikäisenä, kun piano alkoi soida. Hokkaidon omalaatuisuudesta on jo toinenkin todiste: se mouruaa kuin kissa. Bojutsu on punaisen Okan ja black&tanin Kuron urospentu. Se on itse väriltään punainen, mutta hännässä on musta kolmio. Tämä hokkapoika pursuaa energiaa ja on kovin kiipeilevää sorttia.

Roosalla on kultainen luonne. Kaksikuisena karvakasana se lyllersi meille marraskuussa 2014. Se on ollut pennusta asti kaikkien pusuttelija. Takapuoli pystyssä ja häntä heiluen se kutsuu vieläkin kaikenkokoiset ihmiset leikkiin. Ennen Roosaa olin saanut elää Isovillakoirien, Alaskanmalamuutin, Unkarin kuvaszin ja Harmaa norjanhirvikoiran kanssa tiedostaen, että jokaisessa yksilössä oli jotain viisasta ja kiehtovaa. Roosan myötä käsitykseni koiran viisaudesta sai uusia ulottuvuuksia. Pentuna se käveli hihnassa enimmäkseen taaksepäin. En ollut aikaisemmin tavannut koiraa, joka mökötti kolme päivää silmät viirussa, kun vieras pentu oli käynyt kylässä ja jättänyt hajunsa isännän tossujen päälle. Roosa ei hae palloa pyydettäessä, mutta jalkapallossa se käyttää etujalkoja syöttelyyn ja pukkaa kuonollaan pallon pitkälle. Lauman kasvaessa vuosien saatossa, on Roosasta kehkeytynyt mahtava henkinen tasapainottaja. Liekö saanut perintönä jotain lempeältä harmaa norjanhirvikoira Miinalta, joka vielä vanhoilla päivillään otti akitapennun ohjaukseensa. Roosa on ollut mukanani päiväkodissa töissä ja toiminut terapiakoirana kuunnellen lasten salaisuuksia ja kannustanut heitä juoksemaan metsässä. Sillä on ollut oman Hatsu-pentunsa lisäksi neljä hoitopentua ja uskon, että Roosasta tarttui pentujen karvoihin hitusen kultahippusia.